MiINÄ TULEN ULOS

 

Siitä kuinka ne mikroaskeleet, joita me ihmiset otamme, saavat meidät eräänä päivänä pysähtymään kesken kaiken pikku kipittämisen ja ihmettelemään – miten minä tänne päädyin, miten tässä näin kävi, eikö olisi voinut käydä niin kuin piti, miten nyt sitten piti, eli – tähänkö sitä nyt vaan päädyttiin.

 

Aikaa kului, ennen kuin huomasin mitään merkkejä. Yhdeksäntoista vuotta asuin maalla kymmenen kilometriä Porista etelään, pelasin jalkapalloa ja kävin Porin lyseota, kahdeksan sadan vähemmän tai enemmän opinhaluisen pojan kanssa. Ei merkkiäkään.

Armeijan jälkeen opiskelin luokanopettajaksi Raumalla. Ei merkin merkkiä näiden vuosien aikana, pinkoessani luentojen ja tanssiravintoloiden väliä.

Muutin Ruotsiin ja Finspångiin 1980, tapasin vaimoni, saimme kaksi lasta ja ostimme talon. Ei yhtikäs mitään.

Ehkä jotain orastusta ilmeni 1990-luvulla, kun ystäväni ja kollegani Pentti Salmenranta ja minä teimme lastenohjelmia Ruotsin radioon ja myös sittemmin televisioon. Pari aikuistenohjelmaakin saimme aikaiseksi radiolle. Ja niiden yhteydessä huomasin, että, ainakin omasta mielestäni, pystyin kirjoittamaan joltiseenkin viihdyttäviä vuoropuheluja. Heikko merkki jostakin.

Jossain vuoden 2010 paikkeilla Pentti sattui sanomaan, että ”sinun pitäisi koota yhteen kaikki nuo vuoropuhelusi ja tehdä niistä kirja”. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä yllytyshulluna tein työtä käskettyä ja sain kokoon kirjan. Lähetin sen muutamalle suomalaiselle kirjakustantamolle ja sain melkein yhtä monta kiitos-mutta-ei: tä. Mutta nyt olin päässyt vauhtiin, joten miksipä en kääntäisi kirjaa ruotsiksi, jää ainakin jokin konkreettinen muisto isoisästä lapsenlapsille. Valmiin kirjan lähetin ruotsalaisille kustantajille. ”Tack, men nej tack” sieltä tuli. Vaan laulussa sanotaan, ”kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan”, ja sen kunniaksi kirjoitin vielä kolme kirjaa. - Hitaasti mutta epävarmasti tiettyjä merkkejä alkoi ilmestyä näköpiiriin.

Saatuani muutaman kymmenen tack men nej tack-vastauksen, tunsin, että nyt riittää, eihän tämä voi näin jatkua. Hieman epäillen ja varovasti kerroin tilanteestani parille kollegalle.

Kollega 1: - Tämä tuli kyllä ihan puun takaa. Minulla ei ollut aavistustakaan. Tuota. Onnea matkaan!

Kollega 2: - Aika hyvin olet tuota puolta piilotellut, mutta rohkea temppu tunnustaa. Kai se siitä!

Kollega 3: - Sinä! - Siis vakavasti!

Kollega 4: - Okei, no se selittää yhtä ja toista!

Testasin juhannusta viettävää sukua.

Sukulainen 1: - Lasket leikkiä, vai! – Oletko ihan varma?

Sukulainen 2: - Etkö sinä ole vähän liian vanha tuommoiseen!

Sukulainen 3: - En minä, eikä varmaan kukaan mukaan, voinut aavistaakaan, että kannoit tällaista sisälläsi. Oletko puhunut tästä Lenan (rouva) kanssa?

Rouva (Lena): - Joo joo, jos se nyt niin tärkeältä tuntuu! Mutta ei kai se estä sinua maalaamasta kellarin portaikkoa. Siitä on jo puhuttu pari kuukautta. Ja muuten, veitkö roskat ulos!

Olin toki, sitä itse ymmärtämättä, saanut kannustusta jo omalta isältäni, joka varhaisvuosista lähtien oli kylvänyt suojaamattomiin aivoihini seuraavanlaisia sanontoja. ”Pieni pää, vähän järkeä, iso pää, ei senkään vertaa. (Ruumiinosan voi vaihtaa tarvittaessa.) Ei värillä väliä, kunhan se on punainen. (Tai vihreä tai keltainen tai…) Älä tee kuten minä teen, tee kuten minä sanon!” (Tätä viimeistä olen ahkerasti viljellyt töissä.)

Olisiko muuten voinut käydä, vaikka siihen kuluikin yli puoli vuosisataa.

Ehkä minun olisi pitänyt antaa koko homman olla, taistellut, piilottanut kaiken pitkien sauvakävelyiden alle tai jalkapallon vahtaamiseen. Mutta paine rinnassani vain kasvoi ja kasvoi. Googlasin ja löysin hengenheimolaisia. He olivat tulleet ulos. Olisinko minä heikompi! Ei, per… nyt mennään talvisodan hengessä! Koska minusta nyt vaan tuntuu tältä. Lehdestäkin voi lukea, ”luota omiin tunteisiisi”. Joten nyt hyvä myötäkulkija, ehkäpä jopa hengenheimolainen, kirjoitan nämä sanat ensi kertaa elämässäni.

TUNNEN ITSENI HUMORISTIKSI.

(Ainakin juuri tänään.)

​

​

​